Sai-gon With the Wind

On kurjaa ajatella, että koko Vietnamissaoloajastani reilusti yli kolmannes on mennyt koiven paranteluun, eikä projekti ole melkeinkään ohi. Täräys sattui tosi harmilliseen paikkaan ja on nyt hidastanut ympäristöön ja ihmisiin tutustumista, jumiuttanut töitä ja ennen kaikkea verottanut henkisiä voimavaroja. Elämä on kaventunut. Mutta jotain on tietysti opittukin, etenkin terveydenhuollosta. Vietnamia nimitetään kaiketi kommunistiseksi, tai valtion nimen mukaan sosialistiseksi, järjestelmäksi. Sen logiikkaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä oma käsitykseni marxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta kyllä mitenkään kohtaa todellisuutta. (Toki Vietnam myös teki merkittäviä talousuudistuksia 1980-luvulla, ja lähtikin sittemmin kovalle kasvu-uralle.) Terveyden- ja sairaudenhoito on tästä varmasti ääriesimerkki. Systeemi on vankan vakuutusperusteinen, ja lisäksi ymmärryksen ja tietotaidon taso kerta kaikkiaan on aivan eri kuin jossain muualla. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että jos täällä jout...

Terveisiä täältä epäsairasvuoteelta! Ja varoitus: tämä päivitys voi nyt olla hieman ällö. Tärskystä toipuminen on tosiaan vienyt aikaa, ja luulenpa että olisin Suomessa näillä eväillä edelleenkin sairauslomalla. Täällä sellaisen käsite on kuitenkin venyvä. Kuukausi kolaroinnistani voin tavallaan paremmin, tavallaan en. Suuri osa oikealle puolelleni tulleista ruhjeista ja jäljistä alkaa olla parantunut. Pahin osumakohta paranee kuitenkin tuskallisen hitaasti, melkein tuntuu ettei ollenkaan. Olen muutamia kertoja kehdannut katsoa ja voin sanoa, että nilkan yläpuolella on vain yksi mutta sitäkin karumpi haava. Puolitoista viikkoa sitten sain eriskummallisen elämänkumppanin. Minut kytkettiin kannettavaan pömpeliin, jonka avulla saan ympärivuorokautista alipaineimuhoitoa (Vacuum Assisted Closure, V.A.C.-therapy) Se on laajassa käytössä kaiketi uudehko, muutamien viime vuosien ilmiö. Kannettava laite siis imee haavasta nesteitä, minkä on tarkoitus mm. madaltaa infektioriskiä ja nopeuttaa par...

Kaikki alkoi siitä kun mä karanteenista pääsin. Olenkin jo perannut uutuuksia, huonouksia ja takaiskuja, joista yksi sattui olemaan pienoinen tulehdus oikeassa jalassa. No, se oli tosiaan pienoinen. Nyt se sama jalka näyttää aika erilaiselta. Aloin jo jotenkin sopeutua työkulttuuriin, joka on ollut minulle suurempi shokki kuin asioiden yleinen vaikeus, johon olin valmistautunut. Ja juuri kun alkoi kulkea paremmin - PAM. Kevarilla betoniaitaan, oikea nilkka tasan betoniaidan ja mopon väliin, ja siitä vitulleen kaikki.  Itse asiassa olin helskatin onnekas pirulainen. Mopoajelu oli elämäni ensimmäinen, ja viimeiseksi jäänee. Tai sitten otan jossain vaiheessa ihan ajotunteja. Minätyttö kun en tarpeeksi huolella selvittänyt, että mites tämä paska pysäytetään. Sitten kävikin niin että kiihdytin kun piti pysäyttää. 12 vuoden takainen autokieppi taisi palata mieleen jopa itse tilanteessa: ymmärsin että nyt rysähtää, mutta ehdin vaistonvaraisesti harkita mihin. 12 vuotta sitten valitsin vas...