Havaintoja sisäelinpiiristäni / (Sorry, this is monolingual, got a lazy day)

On kurjaa ajatella, että koko Vietnamissaoloajastani reilusti yli kolmannes on mennyt koiven paranteluun, eikä projekti ole melkeinkään ohi. Täräys sattui tosi harmilliseen paikkaan ja on nyt hidastanut ympäristöön ja ihmisiin tutustumista, jumiuttanut töitä ja ennen kaikkea verottanut henkisiä voimavaroja. Elämä on kaventunut. Mutta jotain on tietysti opittukin, etenkin terveydenhuollosta.

Vietnamia nimitetään kaiketi kommunistiseksi, tai valtion nimen mukaan sosialistiseksi, järjestelmäksi. Sen logiikkaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä oma käsitykseni marxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta kyllä mitenkään kohtaa todellisuutta. (Toki Vietnam myös teki merkittäviä talousuudistuksia 1980-luvulla, ja lähtikin sittemmin kovalle kasvu-uralle.) Terveyden- ja sairaudenhoito on tästä varmasti ääriesimerkki. Systeemi on vankan vakuutusperusteinen, ja lisäksi ymmärryksen ja tietotaidon taso kerta kaikkiaan on aivan eri kuin jossain muualla. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että jos täällä joutuu liikenneonnettomuuteen, saa luultavimmin kuolla paikan päälle. Paitsi ehkä sitten ei, jos on länsimainen eli rikas. Silloin ehkä ainakin yritetään viedä oikeaan sairaalaan.

Vakuutusyhtiöt tekevät tietenkin samaa kuin kaikkialla maailmassa: parhaansa, ettei mistään tarttis mitään maksaa.

Asiakaslähtöisen toimintatavan on kaiketi tarkoitus kuulostaa hyvältä, mutta tietyllä tavalla se voi olla minusta huonokin asia. Enkä nyt edes tarkoita sitä, että vakuutusasiakkaalle teetetään mahdollisimman kalliita toimenpiteitä kun rahaa kuitenkin varmasti tulee. Mutta havahduin monestikin siihen, että minun yhtäältä oletettiin osaavan sanoa, millaista apua tarvitsen, sellaisissa tilanteissa jotka itse olisin jättänyt asiantuntijan haltuun. Ja toisaalta joskus ei sitten ehkä ihan kuunneltu niin kuin oltais voitu.

Ensimmäinen yllätys oli heti turmapäivänä, kun lääkäri kysyi, "haluanko" jäädä töistä pois. Minä että köh, ei kai tässä nyt minun haluamisestani ole kyse vaan siitä mitä lääkäri katsoo aiheelliseksi. Sanoi kirjoittavansa lapun. Ei kirjoittanut seuraavanakaan päivänä tavatessamme. Lopulta lääkärintodistus työnantajalle saatiin viikkoja jälkijunassa, kun työnantajan edustaja (todella täpäkkä apulaisrehtorimme) pani tuulemaan. 

Monesti, kun menin aikaa varaamatta kiireellä (V.A.C-laitteen ongelmat, kivut ym.), sihteeri tuli heti kysymään, haluanko vain siteiden vaihdon vai jotain muuta. Minä taas että täh. Mistä minun pitäisi tietää, miten vakava tilanne vaikkapa alipaineimulaitteen vuoto on, kun kuulin sellaisesta laitteesta ekan kerran pari viikkoa sitten, samalla kun sitä ommeltiin koipeeni kiinni ilman että itse tajusin hevon helsvettiä? Mistä minä tiedän, onko veren näkyminen letkussa arkinen juttu vai askel kohti verenmyrkytystä? En minä ole hoitaja saati lääkäri, enkä näe haavasta päälle päin, kuinka todennäköisesti se on tulehtunut! Yhdessä vaiheessa, kun siteiden vaihtoa alettiin enemmänkin kannustaa kotihommaksi, olisin tehnyt sen mielelläni. Se olisi ollut kätevää. Mutta ohjeet ja välineet, tai ainakin lista tarvittavista välineistä, olis ollu tosi kiva ylläri.

Sitten taas joskus tuntui että kysymyksiin suhtauduttiin vähän ylloikaisesti. Kun kysyn vaikkapa lääkitykseni jatkosta tai V.A.C.-terapian toimintamekanismista, en tee sitä kyseenalaistaakseni lääkärin osaamista, vaan siksi että on kiva tietää hieman, mitä omalle kropalle ollaan tekemässä. Sellainen maallikkotason ymmärrys on lohdullista. Vieraassa kulttuurissa ja uudessa tilanteessa pelottavaa on juuri se kun kaikki ympärillä molottavat jotakin, ja itse joutuu suunnilleen äänensävyistä päättelemään, onko oma terveystilanne paska vai paskempi. (Tonaalinen kieli ei helpota äänensävyjen tulkintaa.) En tiedä miten vietnamilainen kokisi tämän asian Suomessa, mutta huomaan nyt arvostavani sitä miten aika pikkuruisissakin operaatioissa lääkärit kertovat jopa hassun yksityiskohtaisesti, mitä ovat milloinkin tekemässä.

Tänään menin sairaalaan todella uuvuksissa, täysin unettoman yön jälkeen, mutta lopulta ilmapiiri alkoi rentoutua. Osa hoitureista on tullut ainakin kasvoilta tutuiksi. Tänään, kun luovutin Lady Godivan takaisin, jouduin taas hämilleni hirveästi molotuksesta ja sekoilusta. Jotain ilmeisesti puuttui. Lopulta päättelin että ai niin, laitteen laturi on vielä repussani. Siinä vaiheessa hoitsujakin jo nauratti, he roikottivat laitetta ja pyysivät minua opettamaan, mikä se on englanniksi. ("Charger" ei ole täkäläisille helppoa lausuttavaa.) Itse sain toivottavasti oikean idean haavan itsehoito-ohjeeseen. Tietyt vaiheet tehdään aina, ja sitten jos on many liquids niin laitetaan more gauze. 

Joku sälli, jonka roolia sairaalassa en oikein tiedä, tuli vielä lopussa juttusille. Hän saattoi olla jonkinlainen harjoittelija: tuli aina kytikselle kun lääkäri teki jotain muttei itse koskenut mihinkään. Hän kysyi olostani (menin vastaanotolle ensisijaisesti kivun vuoksi) ja selitti sitten hiukan sitä minkä jo tiesinkin. Eli että kipu on kurjuudestaan huolimatta nyt hyvä signaali, paranemisen merkki. Ja taputti rohkaisevasti terveeseen sääreen, vähän sellaiseen tapaan että tämä on nyt jostain oppikirjasta luettu, näin tehkää.

Vasta myöhemmin tajusin, että minua ohjailtiin ehkä lempeästi pois asiakaslistoilta. Sain suosituksen seuraavan tarkastuksen ajankohdasta, mutta en uutta aikaa vaan epämääräisiä puheita sähköpostista ja kysymyksen, vieläkö aion tavata lääkäreitäni. Olin taas että en minä vaan tiedä. Sittemmin hoksasin, että porukka yritti varmaankin kohteliaasti ehdottaa että menisin vastaisuudessa hoitamaan haavani toiselle (= luultavasti edullisemmalle) klinikalle. Franco-Vietnamese on lähialueen ainoa varsinainen sairaala, ja hätätapauksissa sille ei oikein ole vaihtoehtoja. Tässä vaiheessa haavanhoitoa en kuitenkaan taida enää tarvita ortopediä joka käänteeseen, joten tavalliseen klinikkaan vaihtaminen säästäisi luultavasti sekä FV:n hoitokapasiteettia että minun rahojani. Mutta ei täällä tuollaista sanota suoraan. Suomessa joku hoituri olisi sanonut ystävällisesti päin näköä että olet toki tervetullut uudelleen, mutta tilanteeseesi voisi nyt olla sopivampiakin vaihtoehtoja.

Vaihtoehdoista puheen ollen, kävinkin jo kertaalleen yhdellä klinikalla, kun työlupa-asioissa oli terveystarkastuksen kohdalla jokin kupru. Turhauttavaa tietenkin tehdä ylimääräinen kieppi, mutta siitä on tässä systeemissä turha jäädä valittamaan. Siellä juoksutettiin jos vaikka minkälaisiin eritetesteihin ja sydänfilmeihin, röntgeniin ja tandooriin. Ja sitten ennen kuin lääkäri toteaa minut työkuntoiseksi, hän sanoo että olen lievästi ylipainoinen eikä minun pitäisi pureskella kynsiäni. No shit, doctor! Piti sitten jättää virka, perhe ja koko elämä taakse ja tulla tänne asti kuulemaan tuo! Kiva kun kerroit, juurihan minä eilen synnyin.

Että sellaista. Toivottavasti seuraavaa postausta varten on jo muutakin kerrottavaa kuin tätä samaa lantaa.