Sai-gon With the Wind

Vähänpä on vieläkään ollut virtaa päivittää kuulumisia. Ihminen passivoituu kummasti, kun elämä on melkein kaksi kuukautta ollut seinien tuijottelua: koulun, kodin ja sairaalan seinien. Sairaalan seinät kylläkin vaihtuivat toisiin, ja se saattoi olla ratkaiseva tekijä siinä että nyt rullaa paremmin. Kuudennen viikon kohdalla aloin melko vakavasti huolestua tilanteestani. Syvä kuoppa, jollaiseksi haavani pahimmillaan kehittyi, ei ollut siinä alusta asti. Mieleen tuli kaikenlaisia kauhuskenaariota lihansyöjäbakteereista ja verenmyrkytyksistä, ja avauduin asiasta jo koulun hoitsullekin. Onneksi avauduin! Hän yritti viestimissä vielä rauhoitella että olen maan parhaassa hoidossa ja alaraajahaavan paraneminen nyt vain voi olla hidasta, mutta suostui kuitenkin avaamaan siteeni seuraavana aamuna. Sitten hän sanoikin "we go now" ja kehotti varautumaan tiputuksessa makaamiseen. Siihen ei lopulta tarvinnut onneksi mennä, mutta haavaan oli jälleen päässyt pahanlainen infektio. Ja kas: p...

On kurjaa ajatella, että koko Vietnamissaoloajastani reilusti yli kolmannes on mennyt koiven paranteluun, eikä projekti ole melkeinkään ohi. Täräys sattui tosi harmilliseen paikkaan ja on nyt hidastanut ympäristöön ja ihmisiin tutustumista, jumiuttanut töitä ja ennen kaikkea verottanut henkisiä voimavaroja. Elämä on kaventunut. Mutta jotain on tietysti opittukin, etenkin terveydenhuollosta. Vietnamia nimitetään kaiketi kommunistiseksi, tai valtion nimen mukaan sosialistiseksi, järjestelmäksi. Sen logiikkaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä oma käsitykseni marxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta kyllä mitenkään kohtaa todellisuutta. (Toki Vietnam myös teki merkittäviä talousuudistuksia 1980-luvulla, ja lähtikin sittemmin kovalle kasvu-uralle.) Terveyden- ja sairaudenhoito on tästä varmasti ääriesimerkki. Systeemi on vankan vakuutusperusteinen, ja lisäksi ymmärryksen ja tietotaidon taso kerta kaikkiaan on aivan eri kuin jossain muualla. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että jos täällä jout...

Terveisiä täältä epäsairasvuoteelta! Ja varoitus: tämä päivitys voi nyt olla hieman ällö. Tärskystä toipuminen on tosiaan vienyt aikaa, ja luulenpa että olisin Suomessa näillä eväillä edelleenkin sairauslomalla. Täällä sellaisen käsite on kuitenkin venyvä. Kuukausi kolaroinnistani voin tavallaan paremmin, tavallaan en. Suuri osa oikealle puolelleni tulleista ruhjeista ja jäljistä alkaa olla parantunut. Pahin osumakohta paranee kuitenkin tuskallisen hitaasti, melkein tuntuu ettei ollenkaan. Olen muutamia kertoja kehdannut katsoa ja voin sanoa, että nilkan yläpuolella on vain yksi mutta sitäkin karumpi haava. Puolitoista viikkoa sitten sain eriskummallisen elämänkumppanin. Minut kytkettiin kannettavaan pömpeliin, jonka avulla saan ympärivuorokautista alipaineimuhoitoa (Vacuum Assisted Closure, V.A.C.-therapy) Se on laajassa käytössä kaiketi uudehko, muutamien viime vuosien ilmiö. Kannettava laite siis imee haavasta nesteitä, minkä on tarkoitus mm. madaltaa infektioriskiä ja nopeuttaa par...

Kaikki alkoi siitä kun mä karanteenista pääsin. Olenkin jo perannut uutuuksia, huonouksia ja takaiskuja, joista yksi sattui olemaan pienoinen tulehdus oikeassa jalassa. No, se oli tosiaan pienoinen. Nyt se sama jalka näyttää aika erilaiselta. Aloin jo jotenkin sopeutua työkulttuuriin, joka on ollut minulle suurempi shokki kuin asioiden yleinen vaikeus, johon olin valmistautunut. Ja juuri kun alkoi kulkea paremmin - PAM. Kevarilla betoniaitaan, oikea nilkka tasan betoniaidan ja mopon väliin, ja siitä vitulleen kaikki.  Itse asiassa olin helskatin onnekas pirulainen. Mopoajelu oli elämäni ensimmäinen, ja viimeiseksi jäänee. Tai sitten otan jossain vaiheessa ihan ajotunteja. Minätyttö kun en tarpeeksi huolella selvittänyt, että mites tämä paska pysäytetään. Sitten kävikin niin että kiihdytin kun piti pysäyttää. 12 vuoden takainen autokieppi taisi palata mieleen jopa itse tilanteessa: ymmärsin että nyt rysähtää, mutta ehdin vaistonvaraisesti harkita mihin. 12 vuotta sitten valitsin vas...

Lienee selvää, että tässä elämäntilanteessa tekee ja kokee jatkuvasti asioita ensimmäistä kertaa. Sehän oli lähtökohtakin, että isot asiat menevät uusiksi: en ollut koskaan ennen käynyt edes Aasiassa, ja tämä eka kerta on todellakin ollut suoraan syvään päätyyn. Laakista uuteen työpaikkaan, ekaa kertaa vieraalla kielellä, täysin eri tyyppiseen instituutioon kuin mitä Suomessa voidaan edes kuvitella.  Isot muutokset ovat isoja, mutta myös vaikeampia sanallistaa. Tässäpä siis muutamia pikkuasioita, joita on tullut tasan kuukauden aikana uudessa työssä ja uusilla mestoilla tehtyä ekaa kertaa: - Mopotakseilla ajelu. Tästä on tullut melkeinpä ensisijainen kulkupelini, jos olen liikkeellä yksin eikä kannossa ole reppua kummemmin tavaroita. Ei täällä autokyytikään paljon maksaisi, mutta mopotaksit ovat käytännössä ilmaisia, ja ennen kaikkea todella käteviä. Autot jumittavat ruuhkissa, joutuvat välillä kiertämään, ja saattavat jopa - hertsjuukeli - ajaa yksisuuntaisella pelkästään oikeaan ...

Pikakatsaus kokemaani (todennäköisessti hyvinkin lievään) kulttuurishokkiin: seuraa havaintoja. Shokki ei tässä tarkoita että kokemus olisi välttämättä ikävä, kunhan on aidosti yllättävä. 1. Kuten varmaankin kaikille ns. ex-patriooteille, yksinkertaisen tuntuiset asiat ovat hankalia. Osasin toki odottaa sitä, mutta se on silti varsin korkealla listassa "eniten vituttaa". Oikeasti tärkeissä asioissa, kuten nuorison kanssa, olen yleensä melko kärsivällinen. Mutta kun miljoona pientä asiaa menee vitulleen ilman että millekään voi edes teoriassa tehdä mitään, kyse ei ole enää tilanteen synnyttämästä keljutuksesta. Minä menen ylikierroksille, turhaudun, hermostun, lakkaan näkemästä ja kuulemasta. 2. Yksi päivä olin lähtemäisilläni ulos koulun porteista, kun hoksasin että kengät unohtu. Ei tapahtuisi Virroilla. 3. Paikallisten palvelualttius ja oma avuttomuus, ynnä lievä epätasa-arvohäpeä. Olen juuri muuttanut pari kuukautta uuteen yhtiöön, joissa nykyiset asukkaat ovat melke...

Että miten on  ensimmäinen viikko vapaudessa mennyt? Kiitos kysymästä, enimmäkseen paskasti. Mutta paistaa se aurinko paskaläjäänkin! Toistaiseksi olen melko hyvin välttynyt ns. kulttuurishokilta. Kuumaa ilmaa ja villiä liikennettä osasin odottaa, mutta kulttuurista on paha sanoa mitään, kun homma alkoi mennä hengissä ja järjissään selviytymiseksi. Työpaikallani on kiistatta uniikki toimintakulttuuri. Tarkoitus olisi toteuttaa suomalaista pedagogiikkaa, mutta toteuttajat eivät ole suomalaisia, eivätkä varmankaan aina edes pedagogeja. Kaaoksen tila on ilmeisesti krooninen. Osasin odottaa hektistä ja kovaa työtä, mutta olen ollut todella  turhautunut siihen, ettei minulla ole aina ollut mahdollisuutta edes yrittää tehdä parastani. Lukujärjestys vaihtuu joka päivä, draamakursseilla tietyt luokat on torstaina yhdistetty mutta perjantaina ei, ja erinäisiä on haettu opehuoneesta vartin myöhässä pitämään tunteja, joiden olemassaolosta heillä ei ollut  mitään käsitystä. ...

Jos minulta olisi joskus kysytty, miten kuvittelin viettäväni 40-vuotisiani, en varmaankaan olisi osannut vastata. Ei siksi etten olisi osannut unelmoida, mutta kuvitelmani ovat yleensä olleet paremminkin tunnelmia ja karkeita yleiskäsityksiä elämäntilanteesta, kuin mitään täsmällistä. Ainoa asia, jonka osasin sanoa jo 11-vuotiaana, on se että omia lapsia minulle ei tule. Lienee hyvä, ettei minulla ollut "virallisen keski-ikäistymisen" vietolle suurempia suunnitelmia. Tähän päädyttiin: tervetuliaistilaisuuteen koululle lauantai-iltapäivänä, ja eikun kakkua naamariin. Kuten aiemminkin kerroin, yksi kollega vietti tosiaan synttäreitä karanteenissa, ja minä pääsin omien pyöreiden vuosieni kunniaksi sieltä ulos. Kolmantena juhlittiin vielä minua merkittävästi nuorempaa kollega Tuomoa, jonka varsinainen synttäri osui sunnuntaille. Itse asiassa kakuttaminen jatkui vielä illallakin: porukka vietiin mainioon paikalliseen ravintolaan illalliselle, ja henkilökunta oli ilmeisesti viel...

Tiesihän sen, että karanteenissa olo on ensisijaisesti muuta kuin hauskaa. On silti ollut jännää ja tavallaan kiinnostavaakin seurailla omaa oloaan ja eristyksen vaikutuksia mielenliikkeisiin. Luulenpa, että analyyttinen luonteenlaatuni toimii tässä asiassa ihan hyvälläkin tavalla "kilpenä". Vaikka olo on aika kurja, sen alle ei muserru, kun tietää milloin se päättyy - ja onneksi aika pian. Kurjaan oloon vaikuttaa osaltaan varmasti se, että minäkin liityin mahavaivaisten joukkoon. Tilanne ei mennyt niin pahaksi kuin olisi voinut: olen saanut syötyä, enkä onneksi ole oksennellut. Muotoillaan asia nyt vaikka kauniisti niin, että  mahakipu on ollut välillä kovaa ja WC-istuin on tullut tutuksi. 😳 En kyllä usko että kyse on mistään vatsaflunssasta. Ennen uuteen maanosaan lentäistä fiksumpi olisi varautunut ja napsinut reissun kynnyksellä vaikkapa hieman maitohappobakteereja. Tyhmempi ei tehnyt niin. Nyt olo on kuitenkin paranemaan päin, ja olen saanut parina yönä mukavan yhtenäis...

Karanteenimme lähestyy puoliväliä, ja olemme päässeet ainakin jollain tavalla työn alkuun. Etäyhteydet eivät ole parhaat mahdolliset, mutta videotapaamisista on selvitty ainakin jotenkin. Pääasiassa teemme nyt opetussuunnitelmatyötä: kouluhan on hyvin uusi, alakoulu avattiin viime syksynä ja yläluokat sekä lukion ykköstä jokseenkin vastaava 10. luokka starttaavat tästä syksystä. Onkin hyvä, että on ollut tekemistä, kyllä tämä muuten aika tappavaa olisi. Joinakin päivinä olemme onnistuneet livahtamaan käytävään juttelemaan ja jopa pitämään epävirallisia kokouksia, mutta asiasta tuli tänään henkilöstöltä hieman sanomista. (Kohtelias uhkaus, väittäisin.) Että ollaanpa nyt vastedes kiltisti ja kökitään huoneissamme kuin tatit. Käytävään ei auta mennä edes jumppaamaan.  "Lomaparatiisiin" on hiipinyt hienoisia varjoja. Viikonlopun aikana ruokahuollossa oli ongelmia, ja etenkin kasvissyöjillä on ollut välillä todella laihat eväät. Muutama on saanut rajujakin vatsaoireita. Ja hiusten...

Muutaman päivän jälkeen jokunen huomio siirtymästä ja karanteenioloista, kas näin: Lähtöselvitys Vantaalla oli omituisen hidas ja tahmea, mutta sen jälkeen asiat etenivät sujuvasti. Qatar Airways lienee maineensa arvoinen. Lennot olivat ajallaan, turvallisuudesta huolehdittiin hyvin, ja jopa ruoka oli aika jees varsinkin lentokonesapuskaksi. Yli 13 tunnin odotus Dohassa yöllä otti kyllä koville, mutta se nyt oli tiedossa. 6 + 8 tunnin lentely tuntui kropassa todella pitkään. Keinutti samalla tavalla kuin laivamatkan jälkeen, kun maankamaralla oli oltu jo hyvä tovi. Viisumien leimaamista odotellessa oli toki turhauttavaa vain istua kun ei mitään näyttänyt tapahtuvan, mutta prosessi oli lopulta kivuttomampi kuin ajattelin. Olin printannut varmuudeksi Ihan Kaiken mahdollisen lääkereseptejä myöten. Niitä missään kyselty eikä laukkuja pengottu. Pääsimme perjantaina aamuyöstä karanteenihotelliin. En nyt viitsi nimetä paikkaa tai ottaa yksilöiviä kuvia, vaikkei asiaa salailtukaan ole. Käsittä...

Keskiviikon lento on nyt koronavirustestiä vaille selvä homma. Kävin näytteessä tänä aamuna, tuloksia odotellaan parin päivän sisällä. Pakkaushommat olivat jo melkein pulkassa, mutta menivät vielä kerran uusiksi. Kollega varoitteli, että joissain karanteenipaikoissa matkalaukkuja voidaan käsitellä valkaisuaineella koronan torjumiseksi, ja tämä voi pahimmassa tapauksessa pilata laukussa olevia vaatteita. Niinpä se vähä tila, joka laukussani vielä olisi ollut, täytetään nyt muovipusseilla ja jätesäkeillä. Sinänsä yhdellä isolla matkalaukulla muuttaminen ei ole ongelma. Vaatteita saattaa olla jopa hieman yli tarpeen; niitä toki saa Saigonistakin, joskin joissain myymälöissä eurooppalaisten voi olla hankala löytää sopivia kokoja. Minä olen onnekseni pienehkö, joten toivoa on. Otan nyt kuitenkin työvaatteita ihan reilusti ja varaudun hankkimaan paikan päältä lähinnä kevyitä urheilu- ja rönttösvaatteita. Nakkasin laukkuun jopa pienet käsipainot. Puoliso vähän virnuili, mutta miksipä ei...

Tämä on jonkinlainen fuusio matkablogista, ammatti-identiteetin pohdinnasta sekä arkisilla ilmiöillä viisastelusta. Blogi kattaa kuulumisia Vietnamin-komennuksestani vuosina 2020-2022. Ainakin useimmat postaukset tulevat sekä suomeksi että englanniksi. Olen nelikymppisehkö äidinkielenopettaja Tampereelta. Olen erikoistunut draamaan ja ilmaisutaitoon sekä pätevöitynyt työn ohessa ET-opettajaksi. Viimeisin pestini oli antoisa viisivuotinen Pirkanmaan pohjoiskolkassa Virroilla. Koulun Erasmus-projektit herättivät poltteen pitkäaikaisempaan ulkomaankomennukseen, enkä siksi epäröinyt, kun sain tilaisuuden lähteä kahden vuoden pestille Ho Chi Minh Cityyn (Saigon) eteläiseen Vietnamiin. Pääainettani en tule tällä reissulla opettamaan, joskin osa IB-kirjasto-opettajan tehtävistä on sukua aiemmalle työlleni: tiedonhaussa tukemista, argumentaation opettamista, kirjoittamisen ohjausta. Työkieli kuitenkin vaihtuu englanniksi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten tämä vinksautus vaikuttaa aja...