Kipu on kivaa ja tuska ei tunnu / My pain, my thrill

Terveisiä täältä epäsairasvuoteelta! Ja varoitus: tämä päivitys voi nyt olla hieman ällö.

Tärskystä toipuminen on tosiaan vienyt aikaa, ja luulenpa että olisin Suomessa näillä eväillä edelleenkin sairauslomalla. Täällä sellaisen käsite on kuitenkin venyvä. Kuukausi kolaroinnistani voin tavallaan paremmin, tavallaan en.

Suuri osa oikealle puolelleni tulleista ruhjeista ja jäljistä alkaa olla parantunut. Pahin osumakohta paranee kuitenkin tuskallisen hitaasti, melkein tuntuu ettei ollenkaan. Olen muutamia kertoja kehdannut katsoa ja voin sanoa, että nilkan yläpuolella on vain yksi mutta sitäkin karumpi haava.

Puolitoista viikkoa sitten sain eriskummallisen elämänkumppanin. Minut kytkettiin kannettavaan pömpeliin, jonka avulla saan ympärivuorokautista alipaineimuhoitoa (Vacuum Assisted Closure, V.A.C.-therapy) Se on laajassa käytössä kaiketi uudehko, muutamien viime vuosien ilmiö. Kannettava laite siis imee haavasta nesteitä, minkä on tarkoitus mm. madaltaa infektioriskiä ja nopeuttaa paranemista. (Tiedä sitten miten hidasta toipuminen olisi sitä ilman, koska aika perkelettähän tämä nytkin on, parannella nyt yhtä haavaa toista kuukautta.) Tutkin kuitenkin asiaa sen verran etten nyt ajatellut lopettaa kesken, koska vaihtoehdot olisivat luultavasti vielä paskempia. Epäkäytännöllinenhän tuo on, mm. suihkussa käyminen kysyy luovuutta. Mutta kun ei asialle mitään mahda, kaivetaan musta huumori esiin. Olen antanut petikumppanilleni nimeksi Lady Godiva. Eikä tarvi ylihuomenna miettiä kouluun halloween-vaatetusta! Mulla on jo ruma haava, letkut ja perkeleesti ylimääräistä sideharsoa!

Jonkinlaisena positiivisena on pakko mainita, että olen alkanut  taas tuntea kipua. Se ei onneksi ole jatkuvaa eikä sietämätöntä, mutta välillä täytyy ottaa lääkettä, ja itse haavan operoiminen sairaalassa tuntuu kerta kerralta kurjemmalta. Mukavaa siinä on se, että minulla ei tästä päätellen ole ainakaan vakavia hermovaurioita. Yritän välttää rasitusta, mutta silloin kun on pakko kävellä, yritän pitää liikeradan mahdollisimman normaalina. Se onnistuu periaatteessa aivan hyvin, mikä kielii myös akillesjänteen olevan kunnossa. 

Tällä hetkellä toiveissani on, että kun puolisoni viimein pääsee vierelleni (marraskuun aikana, toivoisin), meillä ei olisi enää sängyssä kolmatta pyörää, ja voisin kävellä suht normaalisti sen minkä jaksan. Uimisesta uskallan haaveilla joululomaan mennessä. 

Greetings from the non-sick bed! And a warning: this update may be a little gross.

It has really taken time to recover from the shock, and I think I would still be on sick leave in Finland. Here, however, the concept of such is stretchy. A month of my crash, I kind of feel better ans kind of don’t.

Much of the  traces that came to my right are pretty well healed. However, the worst hit point is healing painfully slowly, almost as not at all. I was courageous enough to look at a few times and I can say that the wound above the ankle is the only one, but all the more ugly.

A week and a half ago I got a strange new life partner. I was plugged into a portable thingy that gives me 24-hour Vacuum Assisted Closure therapy. It’s a relatively new thing in wider use. The device absorbs liquids from the wound, which is intended to e.g. lower the risk of infection and speed up the healing. (Who knows how slow the recovery would be without it, because it's not fun this way either, to try and heal a wound for a month already.) However, I know enough not to quit it in the middle now, because the options would probably be even more shitty. Yes, this is impractical, and taking a shower asks creativity. But when nothing more can be done, let's enjoy some  black humor. I have given my new bedmate the name Lady Godiva. And no need to think about Halloween costumes for school the day after tomorrow! I already have an ugly wound, hoses and a damn lot of extra gauze!

To mention a kind of positive thing, I'm starting to feel pain again. Fortunately, it is neither continuous nor intolerable, but sometimes I have to take medicine, and operating of the wound itself in the hospital feels worse by the time. Judging by this, I don’t have any serious nerve damage. I try to avoid strain, but when I have to walk, I try to keep the trajectory as normal as possible. It can be done fairly well, although I have to focus to sort of not start limping out of a habit. So the Achilles tendon seems to be fine too.

At the moment, my wish is that when my spouse finally gets to my side (during November, I wish), we would no longer have a third wheel in bed, and I could walk relatively normally. I dare to dream of swimming by the Christmas holidays.