Näin siinä sitten kävi

Jokunen (ei Jaska) on saattanut havahtua päivityksien yhtäkkiseen loppumiseen. Syyt ovat monimutkaiset ja muutos ollut dramaattinen: kirjoittelen tätä varsinaisen "reissublogiosion" viimeiseksi jäävää tekstiä kotoani Suomesta. 

Alkukesän somepäivityksieni jälkeen Vietnamin koronatilanne paheni nopeasti, ja aiemmista aalloista poiketen tartuntojen keskus oli nyt ensimmäistä kertaa Saigonissa. Se tarkoittaakin, että homma on paljon vaikeampi hallita, kun rokotusohjelmat ovat vasta aluillaan. Kesän mittaan rajoitukset ovat pikkuhiljaa tiukentuneet, ja uuden lukuvuoden jo lähestyessä käyttöön on otettu viimeinen konsti: ulkonaliikkumiskiellot, tiesulut ja tarkastusasemat. Viimeiset viikot Saigonissa olivatkin melkoisen klaustrofobisia.

Koronatilanne itsessään ei kuitenkaan ollut poistumisen ensisijainen syy. Taustalla oli muita terveyssyitä (atopia parani oireettomaksi, mutta astma paheni hallitsemattomaksi), sekä jonkin verran myös työhöni ja instituutioihin liittyviä seikkoja. En halua avata niitä julkisesti sen tarkemmin: osin kyse on vaitiolovelvollisuuden alaisista asioista. Toivon hyvää oppilaille ja kollegoilleni kansallisuuteen katsomatta. Summattakoon nyt niin, etten lopulta ollut noin radikaaliin toimintaympäristön muutokseen niin valmis kuin kuvittelin. En fyysisesti, en henkisesti.

Totta kai Vietnamin-projektin kesken jääminen oli iso pettymys. Tämän ei pitänyt mennä näin. Minun piti päästä toteuttamaan IB-ohjelmaa, kehittää itseäni ja koulua, ja nähdä vapaa-ajalla kaikki mahdollinen ainakin Vietnamista. Kieltäkin kuvittelin ehtiväni oppimaan. Nyt kävi juuri niin kuin ajattelin yhdessä vuodessa käyvän: ympäristöön ehtii juuri tutustua ja jotenkin löytää paikkansa, ja sitten homma onkin ohi. Asia jää jossain määrin vaivaamaan, mutta yritän olla antamatta sille liikaa tilaa. Tunnen riittämättömyyttä, mutta en syyllisyyttä. Toivon pääseväni toiselle ulkomaankeikalle joskus myöhemmin, mutta nyt osaan vähän paremmin punnita, mihin olen lähdössä ja onko paikka todella minulle oikea. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä palata tutumpiin kuvioihin ja nauttia edes jonkinasteisesta vapaudesta. 

Viimeisten viikkojen ahdistavuudesta huolimatta reissussa oli paljon hyvää. Juuri nyt olen aika pöllämystynyt ja yritän lähinnä orientoitua arkeeni uudelleen. Ajan mittaan hyvät muistot ja opitut asiat jäävät toivottavasti etualalle. En aiokaan haudata tätä blogia vielä: jonkinlaista jälkipuintia on varmasti vielä tiedossa, ja palaan varmaankin tälle alustalle myös muissa työasioissa, jotka liippaavat kansainvälisyyspuolta, joskun niitä toivottavasti joskus vielä tulee. Olen myös melko varma, että palaan vielä Vietnamiin ja muuallekin Kaakkois-Aasiaan, koska paljon kiinnostavaa jäi näkemättä. Sinne ei kuitenkaan ole nyt kiire. Lähivuosina haaveilen reissaavani uusissa kohteissa Euroopassa, tapaavani Erasmus-kavereita, ja toki myös odottelen pölyn laskeutumista minun ja Vietnamin ristiriitaisilta väleiltä.

Siinä missä tässä osoitteessa saattaa jatkossa olla hiljaisempaa, olen muokannut 15 vuotta sitten perustettua blogiani osoitteessa otsa.blogspot.com. En osaa vielä arvioida, miten aktiivista siellä tulee olemaan. Blogi alkoi leipälajillani, pakinanomaisella jupinalla, ja jossain vaiheessa lausahtelin vähän enemmänkin yhteiskunnallisia asioita. Mitään selkeää teemaa blogilla ei koskaan ole ollut, enkä sellaista varmaan lähde tavoittelemaankaan. Eli jatkossa vaihtelevalla aktiivisuudella luultavasti ainakin arkista viisastelua, hajanaisia ammattijuttuja, ja toivottavasti lähivuosina myös koirajuttuja!

Saigon siis minun osaltani vaikenee toistaiseksi, mutta Länsi-Tampere jatkaa!