Kipu on kivaa ja tuska ei tunnu / My pain, my thrill
Terveisiä täältä epäsairasvuoteelta! Ja varoitus: tämä päivitys voi nyt olla hieman ällö.
Tärskystä toipuminen on tosiaan vienyt aikaa, ja luulenpa että olisin Suomessa näillä eväillä edelleenkin sairauslomalla. Täällä sellaisen käsite on kuitenkin venyvä. Kuukausi kolaroinnistani voin tavallaan paremmin, tavallaan en.
Suuri osa oikealle puolelleni tulleista ruhjeista ja jäljistä alkaa olla parantunut. Pahin osumakohta paranee kuitenkin tuskallisen hitaasti, melkein tuntuu ettei ollenkaan. Olen muutamia kertoja kehdannut katsoa ja voin sanoa, että nilkan yläpuolella on vain yksi mutta sitäkin karumpi haava.
Puolitoista viikkoa sitten sain eriskummallisen elämänkumppanin. Minut kytkettiin kannettavaan pömpeliin, jonka avulla saan ympärivuorokautista alipaineimuhoitoa (Vacuum Assisted Closure, V.A.C.-therapy) Se on laajassa käytössä kaiketi uudehko, muutamien viime vuosien ilmiö. Kannettava laite siis imee haavasta nesteitä, minkä on tarkoitus mm. madaltaa infektioriskiä ja nopeuttaa paranemista. (Tiedä sitten miten hidasta toipuminen olisi sitä ilman, koska aika perkelettähän tämä nytkin on, parannella nyt yhtä haavaa toista kuukautta.) Tutkin kuitenkin asiaa sen verran etten nyt ajatellut lopettaa kesken, koska vaihtoehdot olisivat luultavasti vielä paskempia. Epäkäytännöllinenhän tuo on, mm. suihkussa käyminen kysyy luovuutta. Mutta kun ei asialle mitään mahda, kaivetaan musta huumori esiin. Olen antanut petikumppanilleni nimeksi Lady Godiva. Eikä tarvi ylihuomenna miettiä kouluun halloween-vaatetusta! Mulla on jo ruma haava, letkut ja perkeleesti ylimääräistä sideharsoa!
Jonkinlaisena positiivisena on pakko mainita, että olen alkanut taas tuntea kipua. Se ei onneksi ole jatkuvaa eikä sietämätöntä, mutta välillä täytyy ottaa lääkettä, ja itse haavan operoiminen sairaalassa tuntuu kerta kerralta kurjemmalta. Mukavaa siinä on se, että minulla ei tästä päätellen ole ainakaan vakavia hermovaurioita. Yritän välttää rasitusta, mutta silloin kun on pakko kävellä, yritän pitää liikeradan mahdollisimman normaalina. Se onnistuu periaatteessa aivan hyvin, mikä kielii myös akillesjänteen olevan kunnossa.
Tällä hetkellä toiveissani on, että kun puolisoni viimein pääsee vierelleni (marraskuun aikana, toivoisin), meillä ei olisi enää sängyssä kolmatta pyörää, ja voisin kävellä suht normaalisti sen minkä jaksan. Uimisesta uskallan haaveilla joululomaan mennessä.

Alipaineimuhoito on kyllä semmoinen sana, että hirsipuupelissä joutuisi moni hirteen. Se siis tekee suunnilleen samaa kuin iilimadot ennen vanhaan? Vai toukatko ne oli? Tsemppiä toipumiseen!
VastaaPoistaKyllä toukilla vissiin on vastaavaa teetetty, ja itse asiassa voidaan teettää edelleen, vaikkei se herkimmille passaa. Sama homma ihokuolion kanssa (sitäkin mulla aiemmin toki oli); toukat osaa tuhota kuolleen kudoksen elävää säästäen. Mulle käytettiin kuitenkin valtavirtaisampia menetelmiä.
VastaaPoistaRankkaahan tuon boksin kanssa on ollut elää, ja sattumuksiakin on tullut. Nyt elän kuitenkin jopa tiedossa että haava on oikeasti parantunut jo paljon. VAC-terapia päästääneen lopettamaan viikon sisään, hyvällä munkilla jo lauantaina. Toipumisen tie on vielä pitkä, mutta olishan se valtava apu kun ei tarvis raahata noita letkuja mukana. Notta tsempeistä kiitos, kyllä niitä tarvitaan!