Ultrahauskaa!

Että miten on  ensimmäinen viikko vapaudessa mennyt? Kiitos kysymästä, enimmäkseen paskasti. Mutta paistaa se aurinko paskaläjäänkin!

Toistaiseksi olen melko hyvin välttynyt ns. kulttuurishokilta. Kuumaa ilmaa ja villiä liikennettä osasin odottaa, mutta kulttuurista on paha sanoa mitään, kun homma alkoi mennä hengissä ja järjissään selviytymiseksi.

Työpaikallani on kiistatta uniikki toimintakulttuuri. Tarkoitus olisi toteuttaa suomalaista pedagogiikkaa, mutta toteuttajat eivät ole suomalaisia, eivätkä varmankaan aina edes pedagogeja. Kaaoksen tila on ilmeisesti krooninen. Osasin odottaa hektistä ja kovaa työtä, mutta olen ollut todella  turhautunut siihen, ettei minulla ole aina ollut mahdollisuutta edes yrittää tehdä parastani. Lukujärjestys vaihtuu joka päivä, draamakursseilla tietyt luokat on torstaina yhdistetty mutta perjantaina ei, ja erinäisiä on haettu opehuoneesta vartin myöhässä pitämään tunteja, joiden olemassaolosta heillä ei ollut  mitään käsitystä.

Yllätyin kovasti, kun eräs uusi kollegani oletti minun olevan kovin perfektionistinen, kun murehdin opetuksen suunnittelua tällä tavalla. Melkein nauroin päin näköä että kuules nyt, minua suurempaa imperfektionistia et tule tapaamaan. Tietenkin haluan kehittyä työssäni, mutta mottoni on edelleen ”hyväseo”. Useimmat eivät vain taida ymmärtää, että minä olen kokonaan uudessa työssä. Jos olisin tässä tilanteesa äidinkielenopettajana, minua saattaisi kyllä harmittaa tahi keljuttaa, mutta pystyisin kuitenkin tempaisemaan stetsonista 15 vuoden reservin temppupedagogiikkaa. Nyt en voi. Olen pätevä etiikan opettaja, ja koulutus oli todella antoisa. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että olen opettanut elämänkatsomustietoa yhteensä nelisen tuntia, tuuraajana, vakkarin suunnitelmilla. Nyt minun pitäisi opettaa sitä suunnittelematta, stetsonista, myöhässä, kysymättä, kaikille ikäluokille 11-15. Kärjistettynä melkein sama kuin luokanopettaja laitettaisiin opettamaan lukion fysiikkaa miinusmerkkisellä varoitusajalla, tai journalistiikan yliopistolehtori tuupattaisiin kolmosluokkaan matikanopeksi. Joustavuutta tämä ala vaatii aina, mutta puolijumalia me emme ole.

Päälle päätteeksi sain oikeaan jalkaani pahan näköisen tulehduksen, joka haittasi toimintaa entisestään. Pääsin onneksi asiantuntevaan hoitoon: molemmat kintut ultrattiin niin maan perusteellisesti polveen saakka, ja lekuri kyseli että oletko nyt ihan varma ettei ole hengenahdistusta, eikö muka yhtään ole rintakipua. Ei, setä kiltti, en ole saamassa sydäriä. Tässä kuumuudessa ja tällä rasituksen määrällä ei ole mikään ihme jos laskimot vähän väsähtävät. Suunta on jo parempaan päin, ja vaikka yritän välttää turhaa rasitusta, kipua ei enää pahemmin ole.

Toinen hyvä uutinen on se, että olen löytänyt pysyvän residenssin uudesta kotikaupungistani ja olen jo muuttanutkin. Pidän paikasta, ja onnekkaasti linjoilla ollut puolisoni pääsi myös vaikuttamaan valintaan. Olen elänyt kohta kuukauden matkalaukkuelämää, osin aika eriskummallisissa ympäristöissä. Nyt on toivottavasti mahdollisuus alkaa muodostaa uudenlaisia rutiineja, uutta elämää.