Juhlan paikkoja / Reasons to celebrate

Vähänpä on vieläkään ollut virtaa päivittää kuulumisia. Ihminen passivoituu kummasti, kun elämä on melkein kaksi kuukautta ollut seinien tuijottelua: koulun, kodin ja sairaalan seinien. Sairaalan seinät kylläkin vaihtuivat toisiin, ja se saattoi olla ratkaiseva tekijä siinä että nyt rullaa paremmin.

Kuudennen viikon kohdalla aloin melko vakavasti huolestua tilanteestani. Syvä kuoppa, jollaiseksi haavani pahimmillaan kehittyi, ei ollut siinä alusta asti. Mieleen tuli kaikenlaisia kauhuskenaariota lihansyöjäbakteereista ja verenmyrkytyksistä, ja avauduin asiasta jo koulun hoitsullekin. Onneksi avauduin! Hän yritti viestimissä vielä rauhoitella että olen maan parhaassa hoidossa ja alaraajahaavan paraneminen nyt vain voi olla hidasta, mutta suostui kuitenkin avaamaan siteeni seuraavana aamuna. Sitten hän sanoikin "we go now" ja kehotti varautumaan tiputuksessa makaamiseen. Siihen ei lopulta tarvinnut onneksi mennä, mutta haavaan oli jälleen päässyt pahanlainen infektio. Ja kas: paikallisten suosima halpissairaala alkoi hoitaa asiaa! Sain tuhdit antibiootit ja ripeää, päättäväistä hoitoa. Siitä alkoi sellainen paraneminen jonka huomaa jo itsekin. 

Ramppaan yhä sairaalassa joka ikinen päivä siivottavana ja sidottavana. Onhan se melkoinen riesa, mutta toiminta on ripeää ja hinnat viidenneksen siitä mitä FV veloitti. Haava on vieläkin hieman auki, mutta erittää enää vähän. Tuntoaisti pääkallonpaikalla on kyllä heikentynyt pahasti, tuskin palautuu koskaan entiselleen. Mutta toiminnallisuus varmaankin kyllä. Nyt kävelen jo aika lailla normaalisti, ontumatta. Kivut ovat satunnaisia enkä ole toistaiseksi tarvinnut niihin juuri troppausta. Vaurio oli kuitenkin aika paha, eikä 40-vuotiaan kropan liene ihan yksinkertaista tuosta noin vain kasvattaa osaa jalasta takaisin.

En siis edelleenkään saa rasittaa itseäni turhaan enkä hikoilla. Hikoilulupaa odotan kovasti, jotta pääsen kuntouttamaan itseäni - kaksi kuukautta fyysistä passiivisuutta todellakin tuntuu olossa! Uimisesta haaveilen edelleenkin vasta joululomalla. Ja jos ei se silloin vieläkään ole virallisesti sallittua niin keksin kyllä jonkin virityksen. Varsinainen vaurioalue on kuitekin pinta-alaltaan aika pieni - kyllä tästä maasta sen verran muovia löytyy että se saadaan jollain konstilla suojattua. Sitten muihin aiheisiin!

Perjantai oli kansallinen opettajien päivä, joka on täällä aivan mahdottoman iso juttu. Kuva on yliopiston juhlallisuuksista. Opettajille todellakin osoitetaan kunnioitusta, ja huomio tuntuu eurooppalaiseen makuun aika ylenpalttiseltakin. Minulla on sentään 10-luokan ohjaus (käytännössä lukion 1.), joten hommassa pysyi joku tolkku ja maltti. Sain kyllä mm. kukkia ja 10-luokkien yhdessä tekemän ällistyttävän huomaavaisesti toteutetun kortin, mutta en sentään joutunut minkään ihmeellisten seremonioiden kohteeksi. Mutta täällä ilmeisesti vähän kaikenlaiset juhlat tuppaavat olemaan Iso Asia.

Kävimme myös muutamien kollegojen kanssa juhlistamassa iltaa perjantaina. District 1:lle takseillessa tuli ihan haikea olo, kun todella näki että tässä se kaupunki nyt on, olen asunut täällä kuukausia enkä ole nähnyt mitään. Minunhan piti ottaa alue haltuun ja opastaa sitten puolisoa yhteisille seikkailuille - mutta nyt olen mestoista melkein yhtä pihalla kuin Vantaalta lähtiessäni. Mutta onhan tässä nyt ronski puolitoista vuotta aikaa. Ja joululomalla lähdetään todellakin pois tästä kaupunkikuplasta ja mennään nauttimaan Vietnamin esteettisemmästä puolesta!

Isoin ilon aihe on nyt se, että perheemme (sekä yksi Suomessa jumittanut uusi kollega) ovat kahden kilsan päässä karanteenissa. Puolisoni ikkuna oli sellaiseen suuntaan ettei vilkuttamaan menosta taida olla paljon iloa, mutta on helpottavaa tietää että kaikki muodollisuudeet ovat ohi ja pääsen hakemaan hänet toiseen kotiin parin viikon perästä.

I still haven't had much energy to update the news. One becomes strangely passive when life has been about staring at walls for almost two months: the walls of the school, the home, and the hospital. The hospital walls where switched to different ones though, and it may be a deciding factor for my doing much better now.

By the sixth week, I was starting to worry quite seriously about my situation. The deep pit that my wound developed to at its worst was not there from the beginning. All sorts of horror scenarios about carnivorous bacteria and sepsis came to my mind, and I opened up to my school nurse. Fortunately! She tried to appease me first that I'm the best treatment in the country and healing a wound in a lower limb simply is slow, but agreed, however, to open the bandages in the next morning. Then she said "we go now" and urged me to prepare myself to lie down in IV drip. Fortunately, it was not quite that bad yet, but there was quite a bad infection. And look: the cheap hospital favored by the locals started actually caring of it! I received brisk antibiotics and prompt, determined treatment. It started out the healing I can actually feel myself.

I still visit the hospital every single day to be cleaned and wrapped. It’s quite a nuisance, but the action is brisk and prices are about a fifth of what FV charged. The wound is still slightly open, but only secretes a little. The sense of feeling at the worst spot has weakened badly, it will hardly ever return to its former state. But functionality probably will. I walk pretty much normally now, without limping. Pain is only occasional and I haven’t needed medication for it so far. The soft tissue damage still was pretty bad, and it's not a simple matter for a 40-year-old body to just grow back a part of a leg.

So I still may not strain myself in vain or sweat.( I look forward to a sweating permit so I can rehabilitate myself - two months of physical inactivity really takes its toll!) And I still only dream of swimming by the Christmas holidays. And if it's still not officially allowed by then, I'll come up with some creative solutions. The actual area of damage is still quite small - there must be enough plastic in this country to protect an inch wide, round spot of damaged skin. Then to other topics!

Friday was National Teachers ’Day, which is an absolutely big thing here. The picture is from the university celebrations. Teachers are indeed respected, and the attention seems rather lavish  to European tastes. I still only am the homeroom teacher to grade 10 (practically high school 1st), so there was some reason in the intensity of attention. Yes, I got e.g. flowers and an astonishingly beautiful card made by all 10th graders together, but I still didn’t go through very lavish ceremonies myself. Anyway,  all kinds of celebrations tend to be a Big Deal here.

We also went to celebrate the evening on Friday with a few colleagues. In the taxi to District 1 I felt almost wistful to really see that here the city is, I have lived here for months, and seen absolutely nothing. I planned to take over the area and then guide my spouse to some adventures together - but now I'm almost as out of everything as I was in Vantaa. But we still have some 1,5 years. And on Christmas break, we really will get our arses out of this city bubble and go enjoy the more aesthetic sides of Vietnam!

The biggest joy now is that our families (as well as one new colleague who was also stuck in Finland) are two kilometres away from my home, in quarantine. My spouse’s window was in such a direction that there can’t be much joy in going to wave to him, but it is relieving to know that all the formalities are over and I get to pick him up to our second home in a couple of weeks.