Sitä tehdään mitä parhaiten ei osata / We do what we cannot

Nyt päästään ensimmäiseen ammatti-identitettijuttuun! Tai yleensäkin ammatilliseen juttuun. Se menee suunnilleen näin:

En valinnut helppoa tietä. 15 vuotta äidinkielen aineenopettajana on tuonut kohtuullisesti ammatillista itseluottamusta, mutta riittämättömyyden tunne on krooninen ammattitauti. Tänne tullessani en odottanut sitä vähääkään varmuuden tunnetta, koska opetan suunnilleen kaikkea muuta kuin pääainettani. Etiikan ja draaman opetuksesta olen ehdottomasti nauttinut, samoin "research skills and critical thinking" -kurssista, joka on eräänlainen IB-linjan esiasteen kurssi. Suuri osa työstäni liittyy myös kirjastonhoitoon ja toivottaavasti toteutuvan IB-linjan extended essay -koordinointiin. Kaikkeen tähän koen olevani oikea ihminen, ja työ tuntuu mielekkäältä. Parasta ovat tietenkin oppilaskohtaamiset, ihan tavallinen luokkatyö.

Mutta aina on jokin mutta. Meillä mutta on se, että ihmiset joutuvat täysin vieraille toimintakentille täysin varoittamatta. 

Nyt on jo kahdesti käynyt niin, että olen saanut kuulla ohjaavani alakoulupuolen kerhoja siinä vaiheessa kun ne ovat jo alkaneet. Viimeisin oli aivan naurettavaa mutta ei ainutkertaista: olin jo lähtenyt koululta, kun kansliasta alkoi tulla WhatsAppia että voinko please pitää ekaluokkalaisten enkkukerhon nyt. Sanoin että voin palata ja valvoa lapsia, mutta mitään ohjelmaa en pysty hatusta vetämään. Siinä vaiheessa kuvittelin, että kerhon varsinainen ohjaaja oli äkillisesti estynyt, ja minua pyydettiin viime hetkellä tuuraamaan. Mutta ei. Vajaata viikkoa aikaisemmin jossain oli päätetty, että minä ohjaan ekaluokkalaisten enkkukerhoa viikoittain. Minulle ei vain viitsitty kertoa. 

Ai että miksi minut laitettiin pitämään ekaluokkalaisten enkkukerhoa koulussa, jossa on kymmenkunta oikeaa enkunopettajaa ja kasa päteviä luokanopettajia? Hyvä kysymys. Minulle on toki annettu tavallista enemmän kerhoja siitä yksinkertaisesta syystä, että minulla on melko vähän varsinaisia opetustunteja. Enkä minä siitä valita. Mutta toki olisi parempi jos enkunopettajat pitäisivät enkkukerhoja sen sijaan että hääräävät urheilu- ja pelikerhoissa. Minusta on myös tehty paikallisen opetusministeriön listoille yhteiskuntatieteellisen puolen johtajaopettaja tai koordinaattori, mikä lie. Suomen kielen pääaineella. Miksi sitä hommaa ei hoida yhteiskuntaopin opettaja? No siksi että sillä on hitonmoinen kiire olla vastaavanlaisena koordinaattorina opinto-ohjauksessa! (Osaamisen suhteen hän on varmasti paras mahdollinen valinta meidän talossamme, mutta ei varsinaisesti omalla alallaan hänkään.) Ymmärrän että joskus joudutaan, varsinkin tilapäisesti, käyttämään opettajia vailla juuri kyseiseen tehtävään tarvittavaa osaamista. Mutta meillä se on lähestulkoon systemaattista. Parhaissa tapauksissa minulle kuuluviin vakituisiin tehtäviin joudutaan hakemaan tuuraajia, vaikka olen koulussa paikalla, koska minut on määrätty jonkun toisen töihin siksi ajaksi kun normaalisti hoitaisin omiani. Että joo, tästä puolesta minulla on valitettavan vähän hyvää sanottavaa.

Kivaa toki on, että alkushokin ja kolarin tuomien lisävaikeuksien jälkeen oma perustyö, siis se mitä minut on tänne varsinaisesti palkattu tekemään, on aidosti mukavaa. Toivottavasti pääsen ensi viikolla tekemään niitä jo hieman enemmän kuin alkuopetuksen resurssiopen hommia, joihin minusta ei todellakaan oikeasti olisi.

Teeman mukaisena kuvituksena lauantaiaamun näkymä parvekkeeltamme alaspäin. Homman vaarallisuus ei aivan välity kuvasta, koska talon korkeudesta yli puolet on rajattu ulkopuolelle. Mutta vaikuttaa siltä, että tuotakin hommaa hoitavat ne jotka ovat sattuneet väärään paikkaan oikeaan aikaan.

This is the first professional identity story in this blog, hooray! Or a really work-related one in general. It goes like this:

I did not choose the easy way. 15 years as a native language subject teacher in Finnish has brought some professional self-confidence, but the feeling of inadequacy is a chronic occupational disease. When I came here, I didn’t expect the slightest sense of security because I was teaching pretty much everything but my major. Ethics and drama education I definitely enjoy, as well as the "research skills and critical thinking" course I planned as a kind of pre-IB course. Much of my work is also related to library management and, hopefully, the extended essay coordination of the IB program next year. I do feel I’m the right person to do this, and the work feels meaningful. The best thing is, of course, the student encounters. The ordinary classroom work.

But, there is always a but. What we have way too much is people working in completely wrong fields, subjects or diciplines without much, or any, warning.

So far it's happened twice that I got to hear I teach an extra-curricular activity (practically a club) in primary school, when the club time has already started. The latest was quite ridiculous but not unique: I had already left school when I started getting WhatsApp about teaching first grade English club right now. I agreed to go back and supervise the kids, but I can’t pull any program off the hat. At that point, I thought I was substituting someone who had suddenly gotten a force majeure. But no. Someone had decided the previous week that I would run a first-grader English club on a weekly basis. It just never crossed their minds to inform me about it.

So, why was I made to lead a first-grader English club at a school with a dozen real English teachers and a bunch of qualified classroom teachers? Good question. One simple reason is that I have less than average actual teaching lessons at the moment, so I'm given more clubs. And I really would not complain about the amount. But of course it would be better if English teachers had English clubs instead of straying in sports and game clubs. My name is also listed for the local Ministry of Education as the team leader for Social Sciences in our school. Me, with a major in Finnish language and literature. So why isn't that the job of a social studies teacher? Because she is damn busy as a similar coordinator in guidance counselling! (In terms of competence, she is certainly the best possible choice in our house, but not really in her own field there either.)

I understand that sometimes emergency calls for just any teacher, even without the actual skills needed for that particular task. But for us it is almost systematic. In the best cases my permanent tasks have been given to substitutes, while I am there myself, because I have been assigned for someone else's work during the time I would normally perform my own. So yes, about this part I have nothing nice to say unfortunately.

The nice thing is that after the (work) culture shock and the crash, my own basic work, the tasks I have actually been hired to do here, feel really nice. Hopefully next week I’ll be able to do it a little more than those of a primary education resource teacher, which I really don't have the knowledge, education or skills for.

To summarize, you see a picture taken downwards from our balcony on a Saturday morning. The danger of the job is not quite conveyed in the picture, as more than half of the height of the building is cropped out. But it seems that their job too is done by those who have happened to be in the wrong place at the right time.