Sai-gon With the Wind

Nyt päästään ensimmäiseen ammatti-identitettijuttuun! Tai yleensäkin ammatilliseen juttuun. Se menee suunnilleen näin: En valinnut helppoa tietä. 15 vuotta äidinkielen aineenopettajana on tuonut kohtuullisesti ammatillista itseluottamusta, mutta riittämättömyyden tunne on krooninen ammattitauti. Tänne tullessani en odottanut sitä vähääkään varmuuden tunnetta, koska opetan suunnilleen kaikkea muuta kuin pääainettani. Etiikan ja draaman opetuksesta olen ehdottomasti nauttinut, samoin "research skills and critical thinking" -kurssista, joka on eräänlainen IB-linjan esiasteen kurssi. Suuri osa työstäni liittyy myös kirjastonhoitoon ja toivottaavasti toteutuvan IB-linjan extended essay -koordinointiin. Kaikkeen tähän koen olevani oikea ihminen, ja työ tuntuu mielekkäältä. Parasta ovat tietenkin oppilaskohtaamiset, ihan tavallinen luokkatyö. Mutta aina on jokin mutta. Meillä mutta on se, että ihmiset joutuvat täysin vier aille toimintakentille täysin varoittamatta.  Nyt on jo kahde...

Jopas on taas tovi vierähtänyt - mutta oikein myönteinen tovi! Pikaisesti päivitettynä kuuluu suunnilleen tätä:  Perheemme, sekä viimeisenä Suomessa jumittanut kollega, ovat olleet karanteenista vapaina nyt hieman vajaan kuukauden.  Ainakin meidän taloudessamme sopeutuminen lienee edennyt aika hyvin. Joulun alla piti kuitenkin niin pirullista kiirettä, ettei kaupungilla seikkailemiseen ollut hirveästi aikaa. Kävimme toki 1-alueella (eli ikäänkuin vanhassa keskustassa) katselemassa keskeisimpiä paikkoja ja nähtävyyksiä. Rehellisesti sanoen hektinen Saigon ei kuitenkaan liene ihan turistimielessä edes eteläisen Vietnamin kiinnostavimpia kohteita. Se on omanlaisensa kupla, jonka ulkopuolella on monimuotoinen, monin tavoin autenttisempi, esteettinen mutta myös ikävillä tavoilla erikoinen, nopeasti kehittyvä mutta toisaalta takapajuinen maa. Pääsin nyt joulun ja uudenvuoden aikoihin itsekin ensi kertaa oikealle lomalle, kun syyslomareissu menikin jalan paranteluksi. Vietimme joulun...

Vähänpä on vieläkään ollut virtaa päivittää kuulumisia. Ihminen passivoituu kummasti, kun elämä on melkein kaksi kuukautta ollut seinien tuijottelua: koulun, kodin ja sairaalan seinien. Sairaalan seinät kylläkin vaihtuivat toisiin, ja se saattoi olla ratkaiseva tekijä siinä että nyt rullaa paremmin. Kuudennen viikon kohdalla aloin melko vakavasti huolestua tilanteestani. Syvä kuoppa, jollaiseksi haavani pahimmillaan kehittyi, ei ollut siinä alusta asti. Mieleen tuli kaikenlaisia kauhuskenaariota lihansyöjäbakteereista ja verenmyrkytyksistä, ja avauduin asiasta jo koulun hoitsullekin. Onneksi avauduin! Hän yritti viestimissä vielä rauhoitella että olen maan parhaassa hoidossa ja alaraajahaavan paraneminen nyt vain voi olla hidasta, mutta suostui kuitenkin avaamaan siteeni seuraavana aamuna. Sitten hän sanoikin "we go now" ja kehotti varautumaan tiputuksessa makaamiseen. Siihen ei lopulta tarvinnut onneksi mennä, mutta haavaan oli jälleen päässyt pahanlainen infektio. Ja kas: p...

On kurjaa ajatella, että koko Vietnamissaoloajastani reilusti yli kolmannes on mennyt koiven paranteluun, eikä projekti ole melkeinkään ohi. Täräys sattui tosi harmilliseen paikkaan ja on nyt hidastanut ympäristöön ja ihmisiin tutustumista, jumiuttanut töitä ja ennen kaikkea verottanut henkisiä voimavaroja. Elämä on kaventunut. Mutta jotain on tietysti opittukin, etenkin terveydenhuollosta. Vietnamia nimitetään kaiketi kommunistiseksi, tai valtion nimen mukaan sosialistiseksi, järjestelmäksi. Sen logiikkaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, eikä oma käsitykseni marxilaisesta yhteiskuntafilosofiasta kyllä mitenkään kohtaa todellisuutta. (Toki Vietnam myös teki merkittäviä talousuudistuksia 1980-luvulla, ja lähtikin sittemmin kovalle kasvu-uralle.) Terveyden- ja sairaudenhoito on tästä varmasti ääriesimerkki. Systeemi on vankan vakuutusperusteinen, ja lisäksi ymmärryksen ja tietotaidon taso kerta kaikkiaan on aivan eri kuin jossain muualla. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että jos täällä jout...

Terveisiä täältä epäsairasvuoteelta! Ja varoitus: tämä päivitys voi nyt olla hieman ällö. Tärskystä toipuminen on tosiaan vienyt aikaa, ja luulenpa että olisin Suomessa näillä eväillä edelleenkin sairauslomalla. Täällä sellaisen käsite on kuitenkin venyvä. Kuukausi kolaroinnistani voin tavallaan paremmin, tavallaan en. Suuri osa oikealle puolelleni tulleista ruhjeista ja jäljistä alkaa olla parantunut. Pahin osumakohta paranee kuitenkin tuskallisen hitaasti, melkein tuntuu ettei ollenkaan. Olen muutamia kertoja kehdannut katsoa ja voin sanoa, että nilkan yläpuolella on vain yksi mutta sitäkin karumpi haava. Puolitoista viikkoa sitten sain eriskummallisen elämänkumppanin. Minut kytkettiin kannettavaan pömpeliin, jonka avulla saan ympärivuorokautista alipaineimuhoitoa (Vacuum Assisted Closure, V.A.C.-therapy) Se on laajassa käytössä kaiketi uudehko, muutamien viime vuosien ilmiö. Kannettava laite siis imee haavasta nesteitä, minkä on tarkoitus mm. madaltaa infektioriskiä ja nopeuttaa par...

Kaikki alkoi siitä kun mä karanteenista pääsin. Olenkin jo perannut uutuuksia, huonouksia ja takaiskuja, joista yksi sattui olemaan pienoinen tulehdus oikeassa jalassa. No, se oli tosiaan pienoinen. Nyt se sama jalka näyttää aika erilaiselta. Aloin jo jotenkin sopeutua työkulttuuriin, joka on ollut minulle suurempi shokki kuin asioiden yleinen vaikeus, johon olin valmistautunut. Ja juuri kun alkoi kulkea paremmin - PAM. Kevarilla betoniaitaan, oikea nilkka tasan betoniaidan ja mopon väliin, ja siitä vitulleen kaikki.  Itse asiassa olin helskatin onnekas pirulainen. Mopoajelu oli elämäni ensimmäinen, ja viimeiseksi jäänee. Tai sitten otan jossain vaiheessa ihan ajotunteja. Minätyttö kun en tarpeeksi huolella selvittänyt, että mites tämä paska pysäytetään. Sitten kävikin niin että kiihdytin kun piti pysäyttää. 12 vuoden takainen autokieppi taisi palata mieleen jopa itse tilanteessa: ymmärsin että nyt rysähtää, mutta ehdin vaistonvaraisesti harkita mihin. 12 vuotta sitten valitsin vas...

Lienee selvää, että tässä elämäntilanteessa tekee ja kokee jatkuvasti asioita ensimmäistä kertaa. Sehän oli lähtökohtakin, että isot asiat menevät uusiksi: en ollut koskaan ennen käynyt edes Aasiassa, ja tämä eka kerta on todellakin ollut suoraan syvään päätyyn. Laakista uuteen työpaikkaan, ekaa kertaa vieraalla kielellä, täysin eri tyyppiseen instituutioon kuin mitä Suomessa voidaan edes kuvitella.  Isot muutokset ovat isoja, mutta myös vaikeampia sanallistaa. Tässäpä siis muutamia pikkuasioita, joita on tullut tasan kuukauden aikana uudessa työssä ja uusilla mestoilla tehtyä ekaa kertaa: - Mopotakseilla ajelu. Tästä on tullut melkeinpä ensisijainen kulkupelini, jos olen liikkeellä yksin eikä kannossa ole reppua kummemmin tavaroita. Ei täällä autokyytikään paljon maksaisi, mutta mopotaksit ovat käytännössä ilmaisia, ja ennen kaikkea todella käteviä. Autot jumittavat ruuhkissa, joutuvat välillä kiertämään, ja saattavat jopa - hertsjuukeli - ajaa yksisuuntaisella pelkästään oikeaan ...