Kun tapahtuu niin joskus myös sattuu / Ouchies!

Kaikki alkoi siitä kun mä karanteenista pääsin. Olenkin jo perannut uutuuksia, huonouksia ja takaiskuja, joista yksi sattui olemaan pienoinen tulehdus oikeassa jalassa. No, se oli tosiaan pienoinen. Nyt se sama jalka näyttää aika erilaiselta.

Aloin jo jotenkin sopeutua työkulttuuriin, joka on ollut minulle suurempi shokki kuin asioiden yleinen vaikeus, johon olin valmistautunut. Ja juuri kun alkoi kulkea paremmin - PAM. Kevarilla betoniaitaan, oikea nilkka tasan betoniaidan ja mopon väliin, ja siitä vitulleen kaikki. 

Itse asiassa olin helskatin onnekas pirulainen. Mopoajelu oli elämäni ensimmäinen, ja viimeiseksi jäänee. Tai sitten otan jossain vaiheessa ihan ajotunteja. Minätyttö kun en tarpeeksi huolella selvittänyt, että mites tämä paska pysäytetään. Sitten kävikin niin että kiihdytin kun piti pysäyttää. 12 vuoden takainen autokieppi taisi palata mieleen jopa itse tilanteessa: ymmärsin että nyt rysähtää, mutta ehdin vaistonvaraisesti harkita mihin. 12 vuotta sitten valitsin vastaantulijan sijasta lumisen pellon, ja nyt valitsin posauttaa auton sijasta betoniaitaan. Molemmilla kerroilla valinta on luultavasti ollut hyvä.

Työystävä Viki, jonka mopedia ajelin, oli paikalla ja ymmärrettävästi kauhuissaan. Paikalliset yrittivät auttaa, mikä on kuulemma harvinaista; ei niin ettei piitattaisi, mutta monelta puuttuu yksinkertaisesti ymmärrys, mitä pitäisi tehdä. Joku muikeli sitoi vuotavan nilkkani kaverin kangaskassilla ja juotti minulle vettä. Ambulanssia on turha huudella, se ei tule. Sen sijaan paikalle ilmestyi taksi joka ilmoitti että sisään nyt heti, vien ilmaiseksi, ette saa jäädä tähän. (Täkäläinen ambulanssi on korkeintaan yhtä hyvä kuin taksi. Koulutettua ensihoitohenkilöstöä ei ole.) Hämmästyttävän rauhallisena makoilin takapenkillä ja taisin itsekin sanoa että mikäs tässä shokissa oleillessa. Kipua ei juurikaan tuntunut, paitsi henkistä. Tapahtumapaikalla toki näin että raapaleita on, verta vuotaa ja nilkka näyttää Pahalta. Ei silti tullut hetkeä aiemmin syöty maukas vegaaniruoka ylös. Mä olin vain.

Sairaalassa oli kyllä turvallinen olo. En ole koskaan rikkonut itsestäni oikein mitään, eikä ensiapuun ole varovaisella nynneröllä ollut asiaa. Toki minuun lykättiin myös elämäni ensimmäinen annos morfiinia, mistä on sanottava, että osasivat loistavasti. Kivun pahin kärki taittui, mutta mitään "oloja" ei tullut. Röntgeniin, ortopedille, haavojen hoitoon. Ystävä yritti järjestää yön yli -pakettia kämpiltä. Ja sitten ortopedi julistaa ilosanoman: ei murtumia. Met että mitä.

Pehmytkudosvaurio "vain", hän sanoi, mutta pehmytkudoskin on tärkeä asia. Akillesjänteen operoinnista toivutaan pidempään kuin luunmurtumista. No kas, ei mennyt sekään. Lopullinen diagnoosi oli "deep wounds, bruise-swollen and pain". Uusi että mitä. 

Paskamaistahan se näinkin on. Haavojen hoito on aina tarkkaa hommaa, ja tässä paikassa sadekauden aikana se on supertarkkaa. Virheisiin ei ole varaa. Koulussa en ole ollut viikkoon, joskin olen opettanut joitakin tunteja etänä. Lomasuunnitelmat menevät todennäköisesti uusiksi. Uimiseen ei tule lupaa varmaankaan viikkoihin. Ja hankalinta on, että vaikka pystyisin ihan hyvin varaamaan painoa jalalle eikä kipua kävellessä juuri tunnu (ihme numero 3), en saisi tehdä sitä yhtään, sillä kaikki rasitus, mikä nostaa pulssia ja verenpainetta, lisää tietenkin eritystä ja siten infektioriskiä. Eli nyt sitten kökitään kotona kinttu pystyssä ja nautitaan uutta karanteenia.

Asiat menevät kyllä järjestykseensä. Vaikka työkulttuuriin sopeutuminen on ottanut uskomattoman lujille, tajusin ensimmäisenä kaipaavani oppilaita. Sitten kollegoja. Sitten ylipäätään koulun sanelemaa elämänrytmiä, vaikka se onkin aika kaoottinen. Ja SE on hyvä merkki! Kun kaikesta riittämättömyydestä ja turhautumisesta huolimatta hoksaa kaipaavansa työnsä ydinaluetta, voi päätellä olevansa oikealla alalla. Tai olenhan mä sen tiennyt kauan, mutta että saatan kuitenkin tavallaan olla myös oikeassa paikassa.

P.S. Tällaisen pitäisi olla selvää, mutta sanotaan nyt silti että olen oppinut myös parisuhteestani paljon näiden parin erokuukauden aikana. Hankausta ja hankaluttakin on piisannut, mutta olen ehdottomasti oikean ihmisen kanssa. Vielä kun se saatas tänne.

***

It all started when I got out of quarantine. I have already told a variety of novelties and setbacks, which, for example, turned out to be a bit of a foot inflammation. It was indeed a bit. Nowadays, that same foot looks a little different.

I had just somehow started to adjust to a work culture that has been a bigger shock to me than the general difficulty of things I was prepared for. And just when it started to get better - BANG. Combine uncontrolled moped and concrete fence, place my right ankle between them, and fuck it all. 

In fact, I was a lucky devil. The moped ride was the first of my life, and probably the last. Or I'll just take driving lessons at some point. Stupid me didn’t figure out carefully enough that how this shit will be stopped. Then it happened that I accelerated when I had to stop. My very creative car crash from 12 years ago seemed to actually come back even in situ: I realized a crash was inevitable, but I had time to instinctively consider where. Twelve years ago, I chose a snowy field instead of an adversary, and now I chose to crash to a concrete fence instead of a car. On both occasions, the choice has probably been good.

Coworker Viki, whose moped I was riding, was there and understandably terrified. The locals tried to help, which is reportedly rare; not so as not to care, but many simply lack an understanding of what should be done. Some lady tied my leaking ankle to Viki's canvas bag and gave me water. The ambulance is useless here, it won't come. Instead, a taxi appeared stating that you are now entering, I am taking you to the hospital for free, you are not staying here. (Here an ambulance is as good as a taxi at best. Educated and trained paramedics don't exist.) Amazingly calm, I lay in the back seat and recall saying something like here I am, calmly lying down in a shock. There was little pain, except mental. At the scene, of course, I saw that there were scratches, blood was pouring and the ankle looked Bad. Still, the tasty vegan food we just had earlier did not come up. I just was.

I did feel very safe at the hospital. I’ve never really broken anything about myself, and there has been no need for first aid for a cautious sissy. Of course, I was also injected the first dose of morphine in my life, which, I must say, was well dosed. The worst tip of the pain folded, but I had absolutely no weird feelings or conditions. For X-rays, orthopedists, wound care. Friends tried to arrange an overnight package from my place already. And then the Orthopedist proclaims the good news: no fractures. We were going what.

Soft tissue damage "only," he said, but soft tissue is also important. Achilles tendon surgery takes longer to heal than fracture. Well, it didn't break either. The final diagnosis was "deep wounds, bruise-swollen and pain". Another what.

Is still sucks all right. Wound care is always an accurate job, and in this place during the rainy season it is super accurate. You can't afford mistakes. I haven't gone to school for a week, although I have taught some lessons remotely. Vacation plans are likely to get very cancelled. I probably won't be allowed to swim for weeks. And the hardest part is that even though I could very well reserve weight for my leg and not feel pain when walking (miracle number 3), I shouldn’t do it at all, because any exertion that raises pulse and blood pressure will, of course, increase secretion and thus the risk of infection. That is, now I'm stinking at home and enjoying a second quarantine.

Things will find their place. While adapting to a work culture has taken a huge effort, the first thing I realized I miss was students. Then colleagues. Then the general life rhythm dictated by school, even if it is quite chaotic. And IT is a good sign! When, in spite of all the inadequacies and frustrations, one misses the core area of their work, they probably are in the right field. Or, well I've known it for a long time. But I might kind of be in the right place as well.

P.S. These past months had already before my accident made it clearer to me than ever, that I definitely live with the right person. Pity he is not here. But mutual love rocks!