Jaksaa jaksaa, vaikkei kovin hyvin / Still going, but not strong

Tiesihän sen, että karanteenissa olo on ensisijaisesti muuta kuin hauskaa. On silti ollut jännää ja tavallaan kiinnostavaakin seurailla omaa oloaan ja eristyksen vaikutuksia mielenliikkeisiin. Luulenpa, että analyyttinen luonteenlaatuni toimii tässä asiassa ihan hyvälläkin tavalla "kilpenä". Vaikka olo on aika kurja, sen alle ei muserru, kun tietää milloin se päättyy - ja onneksi aika pian.

Kurjaan oloon vaikuttaa osaltaan varmasti se, että minäkin liityin mahavaivaisten joukkoon. Tilanne ei mennyt niin pahaksi kuin olisi voinut: olen saanut syötyä, enkä onneksi ole oksennellut. Muotoillaan asia nyt vaikka kauniisti niin, että  mahakipu on ollut välillä kovaa ja WC-istuin on tullut tutuksi. 😳 En kyllä usko että kyse on mistään vatsaflunssasta. Ennen uuteen maanosaan lentäistä fiksumpi olisi varautunut ja napsinut reissun kynnyksellä vaikkapa hieman maitohappobakteereja. Tyhmempi ei tehnyt niin. Nyt olo on kuitenkin paranemaan päin, ja olen saanut parina yönä mukavan yhtenäiset yöunet. Se tekee vointiin jo ison eron, ja olen päässyt töissä paremmin vauhtiin. Alku oli todella takkuista.

Psyykkisesti tämä vasta outoa onkin. Yritin orientoitua melkeinpä nauttimaan hitaista päivistä: otin työvälineiden lisäksi mukaan kirjan ja jopa vähän kuntoiluvälineitä. Tosiasia kuitenkin on, että ihminen lamaantuu ja laitostuu nopeasti, kun pitää kököttää pari viikkoa yhdessä huoneessa. Koulu alkaa tasan viikon päästä, ja ajatus tuntuu vielä etäiseltä, vaikka olenkin alkanut suunnitella OPS:n lisäksi hieman ensimmäisen jakson aloitustakin. Sain esimerkiksi eilen tietää, että olen 10. luokan luokanvalvoja. (Meillä 10-luokka on tilapäinen järjestely, ei "kymppiluokka" suomalaisessa merkityksessään, vaan paremminkin IB-lukiokoulutukseen valmentava vuosi. IB-lukion on tarkoitus alkaa ensi syksynä.) Lukemiseen on vaikea keskittyä, ja jumppaileminen meni vähän häneksi jo vatsaoireidenkin takia.

Koronauutisia seuratessa voimistuu myös huoli Suomessa olevien läheistemme liittymisestä seuraksi. En haluaisi uskoa, että mikään järjestelmä tietoisesti pakottaa palkkaamiaan asiantuntijoita eroon perheistään, mutta epävarmassa tilanteessa maan autoritaarisuus korostuu. Voisin sopeutua pitkähköönkin eroon, jos tietäisin, milloin se päättyy. Siis jos vaikkapa sanottaisiin että mieheni pääsee maahan lokakuun viimeisellä viikolla ja vapautuu sitten kahden viikon karanteenin jälkeen, sekin menettelisi, vaikka eron pituus venyisi yli kolmen kuukauden. Nyt kaikki on auki. Perheenjäsenet saattavat päästä tänne ensi kuun vaihteessa, tai sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, eikä kukaan tiedä mistään mitään.

Uskon kuitenkin mielialan kohenevan nopeasti, kun täältä päästään pois. Nyt en tavallaan edes ymmärrä missä olen, kun kökötän ketjuhotellissa, joka voisi yhtä hyvin olla Mynämäellä. Ilmanalaakaan ei ole päässyt vielä omalla iholla tuntemaan. Puhumattakaan siitä että voisi suunnitella opetusta tietoisena ympäristöstä, kollegoista ja esimerkiksi vastuulleni tulevan koulukirjaston varustuksesta. Tiedän pääseväni käyntiin ja viime kädessä innostuvani kaikesta uudesta - teen varmankin aika pyöreitä päiviä varsinkin nyt aluksi, kun kotona ei ole pahemmin seuraa. Siis sitten kun sen kodinkin ensin löytää. Se lienee virustilanteen ainoita hyviä puolia meidän kannaltamme: asuntoja on tarjolla enemmän, vuokrataso laskee eikä hyvistä kohteista tarvitse kovasti kilpailla. Normaalioloissa saattaisin stressata asiaa enemmän, mutta nyt ei ole mikään hätä. Tiedän ja ymmärrän, että jos mieleinen asunto menee ns. nenän edestä, yhtä hyviä tulee varmasti lisää.

Of course I knew being quarantined is probably not fun. It's still been interesting to reflect my own thoughts and feelings while pretty much isolated. I think my analytical mindset is actually good here, sort of a protective shield. I feel quite bad at times, but am not collapsing with the burden. I still know when it is to end - and it is pretty soon. 

Part of not feeling well is of course that I got stomach problems myself as well. It is not as bad as it could, I've been able to eat etc. Let's just phrase it "discretely": the stomach ache has been occasionally painful, and I've become very familiar with the toilet seat. I don't think it is a virus or stomach flu. A smarter person would have prepared for it, maybe taken some lactic acid bacteria of whatever to help their body adapt to a completely new environment. A stupider one did not. Anyway, I'm getting better now, and have had decent sleep for a couple of nights now. That also helps getting focused with work.

Mentally this is totally crazy. I tried to prepare myself for actually enjoying the slow days: besides working stuff, I brought along a novel and even some sports equipment. But the fact is one gets mentally stuck and slightly depressed pretty quickly, when they have to stay in a single room for a couple of weeks. School starts in a week, but the idea seems distant, even though I've started planning the first days. For example, I just found out yesterday that I'll be a class guardian or "homeroom teacher" for grade 10. (It is not grade 10 in the Finnish sense, but more like a preparing year for IB high school programme, which will start next year.) Focusing my mind to reading fiction is hard, and the workout thing went wrong because of the stomach issues anyway.

The corona news also add on worries about family members being able to join us. I wouldn't want to think that any system wants to force its own experts and well valued professionals to separate from their families to get to work, but it is an uncertain situation, and the system seems pretty authoritarian. I could deal with a long-ish separation well enough, if I knew when it was to end. For example, if I KNEW my husband would get here the last week of October, and be released after 2 weeks quarantine, it would be okay for me, even though it would mean more than three months of living apart. Now nobody knows squat. They may get here as soon as August turns to September, or later, or who knows. 

I do believe I'll feel better very soon after getting out. Now I barely realize where I am, because this hotel room could just as well be, well, anywhere. I haven't felt the climate, the air on my skin. Let alone been able to plan my teaching actually knowing where, facing my colleagues, or seeing the school library I will be in charge of. I know I will finally have positive excitement to get me going with the job, and I will probably work very long days, especially in the first weeks and months. Especially now that I will most likely not have company at home. That is, after I find one. Here comes the pretty much only thing where the virus actually benefits us: there are lots of apartments and houses available, rents are cheaper, and we don't need to rush or compete for good spots. I might be more nervous about this in a "normal" situation, but now I'm not. I understand that in case I miss an apartment I would have liked, there will be many other options, just as good.